Kriittisellä polulla

Käydessäni tänään aamupunnituksella digitaalinumerot näyttivät alhaisimpaa lukemaa varmaan pariinkymmeneen vuoteen. Syykin on selvä. Viime aikoina elämäni on ollut kovan treenaamisen ohella melkoisen kuluttavaa. Kropassa lienee kova kuhina päällä, ehkä jopa katabolia, ja edellisessä tekstissä esiintynyt talonmiehen suorittama injektio olisi tietenkin yksi ratkaisu. Tai ehkä lisäravinteet voisivat auttaa myös.

Mutta näihin ei nyt sorruta, vaan yritetään muita keinoja. Mitähän jos yrittäisi rauhoittaa elämän sellaiseksi, että se tukee projektia vielä paremmin? Kaikkeen en pysty tietenkään vaikuttamaan, mutta varmasti jotain voisin tehdä asian eteen.

Seuraavaksi lähdenkin tästä etsimään divariin uutta musiikkia lenkeille ja sitä kautta uutta kipinää hommaan... Vaikka takki onkin nyt vähän tyhjä, selän venähdyksestä iskiakseksi muuttuneiden oireiden hiipuminen luo myös uutta uskoa.

Kun fysiikka pettää, kemia tulee apuun

Olin 10-vuotias kun talonmies oli piikittänyt kuulemma vahingossa väärällä neulalla otsapantaista juuri olympiahopeaa voittanutta suomalaista kestävyysjuoksijaa. Siitä lähtien viimeistään lakkasin uskomasta joulupukkiin ja otsapantoihin.

Prisma esitti äskettäin dokumentin steroideista. Ja uusin City-lehtikin käsitteli roinaamisaihetta artikkelissaan. Eikä se leffan painijakaan ihan mustikkamuffinsseilla käynyt. Jos vielä on epäselvää, itse olen kuitenkin "natu" eli henkilö joka treenaa puhtaasti. Tiedän hyvin, että vaikka kuinka elän by the book ja kurinalaisesti ja vuodatan hikeä ja koen kipua varmasti ihan riittävästi harjoitteluni takia, en tule ikinä pärjäämään kaverille, joka treenaa suurinpiirtein silloin tällöin, bailaa ankarasti jne., mutta käyttää aineita. Tämä oli dokumentinkin selkeä viesti.

Aivan sama. Kilpailenkin vain itseäni vastaan ja haen omia fyysisiä genetiikan asettamia rajojani, en kemianteollisuuden. Ilmeisesti roinaamisen pitkäkäyttöiset vaikutukset ovat tutkijoillekin vielä vähän arvoitus, mutta ainakin oma maalaisjärkeni sanoo, että ei käyttö nyt ainakaan hyvää voi pitkässä juoksussa mitenkään tehdä. Siitä huolimatta moni douppaa, ja tietyllä tavalla jopa ymmärrän sen inhimilliseksi, kun haetaan konkreettista urheilumenestystä eli niitä mitaleita. Mutta kuntoilukäytössä homma on kyllä aika käsittämätöntä eikä ainakaan omaan treenifilosofiaani oikotiet sovi. Eilisen lenkkini kielletyin aine oli hampurilaisravintolasta hankittu pieni suklaapirtelö. Siitäkin tuli jo riittävän huono omatunto...

Viikkoraportti 2

Kävin lauantaina sekä sunnuntaina palauttavilla ehkä noin puolen tunnin lenkeillä. Paikat tuntuivat tukkoisilta ja hieman kieltämättä lauantaina väsyttivät myös ne parit oluet, jotka tuli edellisiltana kumottua. Kun treenaa paljon, alkoholi tuntuu jo tosi pieninäkin määrinä. Nyt on pari viikkoa mennyt vähän alavireisesti ja on ollut selkäkremppaa ja muuta. Se ei saa silti olla syy alkaa löysäilemään ravinnon ja muiden rutiinien suhteen. Huomenna ehkä pitkä lenkki, jos olo sen suo. Muuten todetaan nyt, että viime viikko meni kaikkea muuta tehdessä kuin juostessa (toki nyrkkeilyä ja sulkapalloa mahtui ohjelmaan). Korjataan asia tällä viikolla. Kelit ovat kyllä vaan taas aika epäkiitolliset, mikäli Terhi Nikkasta ja Petri Takalaa uskoo. Tai Mette Mannosta.

Sporttiteorian leffanurkka

Välillä on hyvä antaa kropan levähtää ja kuormittaa vähän myös aivojaan. Siksi Koistinen kävi katsomassa tänään uuden The Wrestler -elokuvan. Vaikka se sijoittuu urheilun maailmaan eli showpainiympyröihin, se on paljon paljon enemmän kuin urheiluelokuva. Se on ennen kaikkea tarina unelmista, pettymyksistä, rakkaudesta ja tuskasta. Showpaini esitetään raadollisena ja verisenä viihteenä, jonka eteen päähenkilökin Randy "The Ram" Robinson on uhrannut koko elämänsä ja terveytensäkin. Lohtua tuo ainoastaan orastava rakkaus strippariin Cassidyyn, joka niin ikään käyttää omaa ruumistaan yleisön primitiivisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Erona heillä on se, että Randy ei ole valmis luopumaan omasta urastaan, joka vääjämättä käy kohti ehtoota. Myös Koistinen on ollut tuntevinaan esimerkiksi selkää potiessaan tämän kehäraakkiefektin hyvinkin omakohtaisesti...

Ennakko-odotukset elokuvalle olivat erittäin suuret ja melko hyvin ne tulivatkin täytetyiksi. Henkilöt olivat verta ja lihaa ja esimerkiksi painijoiden keskinäinen solidaarisuus sekä Randyn kipeä suhde tyttäreensä tekivät leffasta erinomaisen elävän. Mickey Rourke oli loistava ja ansaitsi varmasti tänään julkistetun Oscar-ehdokkuutensa. Mutta sen sijaan en ymmärrä, kuinka leffa Curious Case of Benjamin Button tulee kahmimaan noita pystejä niin tuhottomasti. Nyt tuomitsen rainan näkemättä sitä, mutta jo trailerin perusteella konsepti, jossa vanhuksen fysiikalla varustetusta pikkupojasta kasvaa (eli tässä tapauksessa käänteisesti jotenkin nuortuu) Brad Pitt, joka sukeltaa veden alle elämänsä naisen kanssa kuutamoyönä, on laskelmoitua Hollywood-paskaa. Mutta kieltämättä David Fincher on ohjannut klassikkoja kuten Sevenin ja Fight Clubin, joten voi olla, että erehdyn nyt pahasti. Erehdyksestäni olisin pelkästään iloinen, jos nyt joku saa minut kiristämällä tai lahjomalla siihen leffaan lipun teatteriin ostamaan, mutta ainakin The Wrestleria voi Sporttiteoria lämpimästi suositella.

Viikkoraportti 1

Päättynyt viikko oli sittenkin aika risainen. Juoksukilometrejä kertyi maksimissaan 15 ja lisäksi kävin läpi vain yhdet nyrkkeilytreenit. Selkä vaivasi kieltämättä paljon, ja lisäksi viikko oli muutenkin melkoisen rankka. Näillä eväillä oli turha toivoa, että homma olisi kulkenut parhaalla mahdollisella tavalla, mutta toivotaan juuri alkaneesta viikosta jo parempaa.

Selän oireet muuttivat viikon kuluessa jännästi muotoaan. Kipu alkoi säteillä oikeaan polveen ja reiteen, varpaat puutuivat ja lisäksi oikean kyljen lihakset nykivät pari päivää melkoisesti. Nyt selkä on, kunhan sain taas kerran noustua sängystä, taas piirun verran parempi. Eilisiltana puolen tunnin hölkkä häivytti kivun hetkiseksi lähes kokonaan, mistä oli todettava, että liike on hyvää lääkettä.

Selässä on kivun lisäksi tällä hetkellä myös muutama tikki, mutta ne ovat aivan toisen syyn takia. Sieltä poistettiin nimittäin luomi, mutta tuon operaation ei pitäisi vaikuttaa liikkumiseen mitenkään.

Prosessi vai projekti?

Tämä tuleva maraton on projekti, siitä ei ole epäilystäkään. Pitkään olin sitä mieltä, että koko elämä on lähinnä sarja erilaisia projekteja. Vähänpä tiesin. Elämä on toki projektejakin, ikään kuin suolana, mutta ennen kaikkea se on jatkuva ja etenevä henkilökohtainen prosessi kohdusta kuoppaan. Elämän tarkoitusta en tiedä, mutta ehkäpä se onkin vain se prosessi itse: tekemisen ja kokemisen riemu ja tuskakin.

Oppiminenkin on jatkuva prosessi ja siksi pyrin tekemään jotain urheiluunkin liittyvää joka päivä edes vähän. Samasta jatkuvuuden vaatimuksesta olen myös mm. kirjoittanut melko ahkerasti nyt tätä blogia. Kirjoittaminen tukee maratonprojektia sikälikin, että koska aikaa tulee vietettyä yksin lenkeillä nyt jonkin verran, tulee ajateltua kaikenlaisia asioita väkisinkin. Juoksemista ei suinkaan suotta ole joissain yhteyksissä pidetty Pohjolan vastineena joogalle, ja parhaimmillaan hyvän lenkin jälkeen pää tulee kyllä nollatuksi. Onhan siinä jotain henkistäkin, vaikka ei-juoksijan mielestä touhu vaikuttaakin yksitoikkoiselta junnaamiselta. Ja kyllähän itsekin tunnustan, että ilman mukana kulkevaa mp3-musiikkia olisi joskus pieni tylsistyminenkin varmaan ollut lähellä, ainakin tutuilla reiteillä.

Eilen vedin uusien lenkkareiden sisäänajolenkin, ja niiden tuntuma oli hyvä. Selkäpiru vaan oireilee vähän edelleenkin, joten ihan täysillä ei voi kyllä vielä mennä. Mutta ei nyt ihan toimettomanakaan onneksi tarvitse olla.

Välineurheilua

Siinä missä Kimi tuo julkisuuteen uuden formulansa, minulla on kunnia esitellä uudet lenkkarini, jotka hankin tänään. Ne ovat samanmerkkiset kuin edelliseni, mutta niiden värimaailma on entistäkin sexympi. Tärkeämpi ostoperuste kuitenkin oli se, hifistellysti ilmaistuna, että niiden pitäisi sopia ylipronatoivalle askellukselleni hyvin ja että kyseessä on ns. hybridimalli, joka toimii monentyyppisellä alustalla. Ainakin edelliset ovat palvelleet hyvin, ja minua on harmittanut, etten ostanut aikoinani niitä enemmänkin. Nyt toivon, että näiden uusien paholaisten avulla pystyisin viemään projektini loppuun. Tuhat kilometriä kuulemma pitäisi noilla pystyä menemään, kunnes niiden juoksuominaisuudet heikentyvät liikaa. Investoinnin kuluiksi tulisi tällöin 10 senttiä per kilometri.

Kun vielä lisään tähän, että sykemittarinikin lähti paristonvaihdon jälkeen toimimaan suht´ hyvin, vaikka lukemat vaelsivatkin aluksi, alkaa olla enää miehestä kiinni, kuinka homma toimii. Vielä kun saisi nuo lenkkikelit mukavimmiksi, mutta siihen ei enää ainakaan minun rahani taida riittää.

Henkistä harjoittelua

42 km:n matkan kirmaaminen pienen kesäisen leudon tuulen puhaltaessa ei voisi tuntua kaukaisemmalta haaveelta kuin tänään, jolloin nilkutin tulehduskipulääkkeen voimin kauppaan harmaassa ja märässä, kerrassaan ankeassa eteläisen Suomen talvisäässä.

Nyt iltaa kohti selkä alkaa olla jo ehkä parempi, mutta siltikään en taida rohjeta mennä illan nyrkkeilytreeneihin. Nyt maltti on valttia. Kukaan kuntoilija ei selviä ilman takapakkeja. Ne pitää kääntää edukseen, ja nämä vastoinkäymiset ovat vain kuin henkistä harjoittelua. Kyseinen vamma on onneksi tuttu juttu jo pidemmän ajan takaa. Tiedän jo aika tarkkaan miten se käyttäytyy ja mikä sille on hyväksi. Kyllä me kohta taas jo mennään!

Se otti selkään

Meikäläistä ja Kuitusen Virpiä ei sentään yhdistä seukkailu italialaisen mieshiihtäjän kanssa, mutta sen sijaan meillä molemmilla taitaa olla selkäongelma. Tänään salilla vanha tuttavani välilevy taas muistutti olemassaolostaan vihlaisemalla sen verran, että on aika hieman höllentää tahtia. Itse asiassa kroppa oireili jo eilen kävelyllä, ja nyt on vihdoin kai uskottava, että flunssan jälkeen treenien tuottama kuormitus on ollut ehkä hitusen liikaa, ja juuri nyt olen kai aika vammaherkkä. Se raja oman tason huippukunnon ja ylirasituksen välillä kun taitaa olla veteen piirretty viiva.

Nyt ei ole syytä rikkoa itseään, sillä kevät on pitkä. Toivottavasti nyt selvisin säikähdyksellä eikä tulevasta viikosta tulisi urheilun suhteen turhan repaleinen. Nyt selkä kuntoon hieman höllentämällä ja projektissa eteenpäin.

Salilla muuten näkyi, että niitä uudenvuodenlupauksia on tehty. Sen verran siellä oli porukkaa. Mukanani oli myös aiemmin mainitsemani sykemittarini, jonka sain viimein takaisin kasatuksi ja ajattelinpa testata sitä. Sen mukaan olen kuollut, koska eihän se mitään sykettä näyttänyt - nollaa vain. Pitänee kokeilla vaihtaa lähettimen paristo seuraavaksi. Jos ei se auta, joku vesilintu satuttanee mittarilla itseään...

Pyhä kolminaisuus

Periaatteessa se on helppoa. Täytyy vain pitää huoli siitä, että kolmikko treeni, ravinto ja lepo on balanssissa. Mutta sen löytäminen vaatii hieman kokemusta ja nöyryyttäkin.

Tänään oli helppo pitää lepopäivä. Suhteellisen kova treeniviikko vaati palauttelua. Osaan onneksi nykyään kuunnella kehon signaaleja aika hyvin. Harkitsin myös verenluovutuksessa käymistä, mutta päätin että juuri tänään tarvitsen hurmettani itsekin. Korvaan asian myöhemmin...

Ravintoa tankkasin buffetin äärellä. Kone käy nyt kovaa, ja sain varmasti rahalle vastinetta. Buffet-pöytä on urheilijan hyvä ystävä. Muita kavereita ovat mm. sauna ja sänky.

Kivusta ja särystä

Euforian vastakohta lienee dysforia. Ihan sellaista en nyt sentään kokenut sännätessäni tänään pienelle aamulenkille pimeään ja pakkaseen ilman aamupalaa, mutta eihän se heti mukavalta kuitenkaan tuntunut. Nyt on aika pikkuhiljaa ruveta kouluttamaan maallista tomumajaa käyttämään paremmin rasvoja polttoaineena. Aamulenkki kuitenkin herättää mukavasti, joskin jo nyt tuntuu siltä, että voisi taas ottaa pikku nokoset. Mutta en nyt sentään tohdi, kun pitää blogata muitakin kuin pelkkiä z-kirjaimia.

Nyt on mennyt pitkään ilman kipuja tai edes pieniä loukkaantumisia. Muutenkin olen välttynyt suuremmilta vammoilta, vaikka omaan valikoimaani onkin kuulunut mm. kontaktilajeja sekä sulka- ja jalkapalloa. Kun aloitin aktiivisemman urheilun, paikat olivat tovin erittäin arkoina. Ei mikään ihme, koska olihan uusi spartalaisempi komento kevyeen ja ns. makeaan (muka) elämään tottuneelle kropalle todellista shokkihoitoa, jota vastaan piti nousta kapinaan oikein kunnolla. Mutta ajan myötä ja myös pienen fysioterapian avulla päästiin noista kivuista eroon ja nyttemmin pääsääntöisesti on erittäin hyvä olo, varsinkin kun jaksaa vielä venytellä. Joskus sitä jopa kaipaa pientä kolotusta johonkin lihakseen, jotta voisi olla varma, että on treenannut kunnolla!

On muuten käsittämätöntä, että vakuutusyhtiöt vaativat usein lisävakuutusta esimerkiksi kontaktilajeille. Eivät taida ottaa laskelmissaan huomioon niitä piileviä säästöjä, joita syntyy kun niissä treeneissä, joissa riskit on hallittavissa muutenkin hyvin, kehittyy varmasti paremmat valmiudet kohdata yllättäviä ja jopa uhkaavia tilanteita. Nämä valmiudet voivat varmasti ehkäistä tai ainakin lieventää isojakin vahinkoja normaalielämässä. Minun mielestäni tämäntyyppisiä terveempiä elämäntapoja muutenkin korostavia lajeja harrastavat peruskansalaiset, joiksi en nyt lue tässä yhteydessä vaikkapa kilpailevia vapaaottelijoita, voisivat ihan hyvin saada vakuutuksensa jopa halvemmalla.

Joskus sentään euforiaakin

Eiliselle lenkille oli pakko antaa treenipäiväkirjassa, jota aloin pitää projektin takia, täydet pisteet. Kirpakassa pakkasessa lenkin puolestavälistä lähtien olo oli taivaallinen. Missään ei tuntunut, että olin juuri tekemässä liikuntasuoritusta. Loppumatkan ikään kuin liitelin, jaloissa ei tuntunut minkäänlaista rasitusta, henki kulki todella helposti eikä tullut edes oikein jano. Ei nyt ihan "runner´s high", mutta lähellä kuitenkin taidettiin käydä.

Kerran olen uskoakseni kokenut kunnolla tuon mystisen endorfiinimyrskyn, tosin vasta lenkin jälkeen. Pari vuotta sitten, aivan kammottavassa räntäsäässä hölkätyn 15-kilsaisen jälkeen, hihittelin itsekseni kotona suihkun jälkeen maailman täydellisyyttä.

Enimmäkseen juokseminen tarjoaa kuitenkin epämukavuutta. Mutta uskon, että pienen kärsimyksen jälkeen nautinto tuntuu entistäkin paremmalta. Ja sen kerran kun kulkee kuin unelma, antaa mennä vaan, koska niitä hetkiä kun ei oikein irtoa, tulee riittämään kyllä.

Se sykkii

Muistinpa eilen, että minulla on komerossa aliprojekti. Se on purettu ja puhdistamista odottava sykemittari (halpa malli). Voisihan sen kokeilla saada takaisin toimintaan, vaikka aika tarkasti olenkin oppinut arvioimaan oman sykkeeni ihan vaan tuntemuksen perusteella käyttäen kalibrointiin kuntosalin laitteisiin integroituja mittareita. Alun perinhän sykemittari taidettiin keksiä uimareiden tarpeisiin, kun siinä lajissa ei hikoiluaankaan oikein helposti havaitse.

Mutta en silti takaa, että ottaisin mittarin aktiivikäyttöön, vaikka saisinkin herätettyä sen takaisin eloon. Old school -mies kun nykyään olen...

Tämä starttiviikko on mennyt kyllä putkeen, kilsoja on tullut tähän mennessä ehkä n. 25. Tosin edelleen kuitenkin on flunssan rippeitä, mutta ei mitään rajoittavaa. Tänään ehkä heitän vielä pitkän lenkin, kun ilmakin on ulkona upean näköinen.