Kun fysiikka pettää, kemia tulee apuun

Olin 10-vuotias kun talonmies oli piikittänyt kuulemma vahingossa väärällä neulalla otsapantaista juuri olympiahopeaa voittanutta suomalaista kestävyysjuoksijaa. Siitä lähtien viimeistään lakkasin uskomasta joulupukkiin ja otsapantoihin.

Prisma esitti äskettäin dokumentin steroideista. Ja uusin City-lehtikin käsitteli roinaamisaihetta artikkelissaan. Eikä se leffan painijakaan ihan mustikkamuffinsseilla käynyt. Jos vielä on epäselvää, itse olen kuitenkin "natu" eli henkilö joka treenaa puhtaasti. Tiedän hyvin, että vaikka kuinka elän by the book ja kurinalaisesti ja vuodatan hikeä ja koen kipua varmasti ihan riittävästi harjoitteluni takia, en tule ikinä pärjäämään kaverille, joka treenaa suurinpiirtein silloin tällöin, bailaa ankarasti jne., mutta käyttää aineita. Tämä oli dokumentinkin selkeä viesti.

Aivan sama. Kilpailenkin vain itseäni vastaan ja haen omia fyysisiä genetiikan asettamia rajojani, en kemianteollisuuden. Ilmeisesti roinaamisen pitkäkäyttöiset vaikutukset ovat tutkijoillekin vielä vähän arvoitus, mutta ainakin oma maalaisjärkeni sanoo, että ei käyttö nyt ainakaan hyvää voi pitkässä juoksussa mitenkään tehdä. Siitä huolimatta moni douppaa, ja tietyllä tavalla jopa ymmärrän sen inhimilliseksi, kun haetaan konkreettista urheilumenestystä eli niitä mitaleita. Mutta kuntoilukäytössä homma on kyllä aika käsittämätöntä eikä ainakaan omaan treenifilosofiaani oikotiet sovi. Eilisen lenkkini kielletyin aine oli hampurilaisravintolasta hankittu pieni suklaapirtelö. Siitäkin tuli jo riittävän huono omatunto...