Keikkaraportti

Niin paljon kuin sitä onkaan viettänyt aikaa rehkien polulla, radalla tai salilla AC/DC :n tallennemusan tahdissa sappinesteet suussa, oli eilen mahdollisuus kerrankin istahtaa ja kokea yhtye elävänä eli livenä, kuten ammattimuusikot sanovat. Stadion oli täynnä ja jonot sen mukaiset krääsäkojuille, vessoihin sekä ruokapisteisiin. Makkaraperunat eivät ehtineet paistua edes kunnolla kypsiksi, kun niistä jo rokotettiin suolainen hinta. Anniskelualueet tulvivat kaatunutta bisseä ja saidaa, muovitörkyä sekä kaikennäköistä pitkätukkaista tai kaljua semihumalaista alfaäijää ja rokkimimmiä. Näkymä lavalle takakaarteesta oli kohtalaisen vaatimaton. Huomattavasti paremmin näki kentän bajamajarivistön ja pystyurinaalit. Onneksi sentään oli isot screenit, joista näki yhtyeen paremmin, tosin häiritsevällä viiveellä.

Keikka alkoi juna-aiheisella animaatiolla ja päättyi ilotulitukseen. Välissä soitettiin kovaäänistä musiikkia ja täytettiin iso puhallettava nainen. Eniten esillä oli koko ajan ilveilevä, edestakaisin pomppiva ja strippaavakin shortsihousuinen kitaristi. Lisäksi paljon heilui myös lippispäinen laulaja. Kuulimme seuraavat musiikkiesitykset: Rock'n Roll Train, Hell Ain't a Bad Place To Be, Back In Black, Big Jack, Dirty Deeds Done Dirt Cheap, Shut Down In Flames, Thunderstruck, Black Ice, The Jack, Hell's Bells, Shoot To Thrill, War Machine, Dog Eat Dog, Anything Goes, You Shook Me All Night Long, TNT, Whole Lotta Rosie, Let There Be Rock, Highway To Hell ja For Those About To Rock (We Salute You).

Kun keikka eteni, yleisö mylvi ja elehti yhä enemmän kuin ekstaasissa. Välillä tuli mieleen jopa kansallissosialistien puuhat tuosta massahysteriasta. Myös itse koin rokin huumaa, sitä en kiistä. Se on niitä asioita, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista, joten kiitosta vaan Angus ja kumppanit. Taas jaksaa sapettaa.