Yksi oli joukosta poissa

Tänään juostiin Tuusulanjärven maraton. En ollut paikalla. Jos olisin lähtenyt matkaan, minut olisi todennäköisesti saanut viedä tiputukseen varmaan ennen puoliväliä. Jo monta viikkoa kestänyt infektio ja melkoisen sökön oloinen selkä ovat tehneet tehtävänsä. Usein omaan sairasteluun on liittynyt myös pidempään kestänyt stressi. Niin nytkin, joten tämä ei ole mitään uutta. Tiedän, että tästä suosta noustaan, vaikkei sitä juuri nyt olekaan helppo uskoa. Tavoite on nyt syksyn juoksutapahtumissa, treenataan kesä ja katsotaan sallisiko elämäntilanne ja kroppa paremman valmistautumisen kuin kevät loppujen lopuksi antoi siihen mahdollisuuden. Nyt tiputetaan pois myös alkoholi. Nyt tehdään kaikki voitava, jotta se perkeleen 42 kilometriä mennään kunnialla läpi. Vaikka nyt onkin veto ollut totaalisen kateissa, luotan, että pohjalla kuitenkin piilee suhteellisen vankka peruskunto. On sitä sen verran hikipisaroita vuodatettu viiden vuoden aikana...

Tappion hetkellä

Nyt on puitu pari päivää sitä, miksi taas kerran meillä tie nousi lätkässä pystyyn, vaikka kaikki näytti hyvältä. Tehtiin muutama tyhmä virhe ja oltiin tehottomia, eikä saatu sitä ihan viimeistä itsestä irti. Näinhän se menee joka jumalan kerta.

Koistinen, jonka kaima valitettavasti loukkaantui kisoissa, alkaa uskoa siihen, että se vuoden 1995 mestaruus oli todellinen lipsahdus, kaikista pahin tilastokämmi, mitä ollaan jääkiekossa koettu. Ilman sitä olisimme symbolisestikin sellainen kansakunta, jollainen todellisuudessa olemme (tai ainakin Koistinen yksilönä uskoo olevansa) eli aina turpiinsa vähintään viime metreillä ottava, mutta silti aina tosissaan yrittävä ja aina uudestaan itsensä kasaava porukka, jonka hienojen pelien saldona on poikkeuksetta kunniakas häviö.

Ei muuta kuin ensi vuonna uudestaan takkiin ottamaan! Jo helmikuussa mahdollisuus hävitä taas, olympiafinaalissa vaikka jälleen Ruotsille. Mitäs me kauniit luuserit. Voittakoot huonommat eli ne, jotka eivät osaa hävitä kunnolla.

Kevätlaitumilla

Jo on viimein aikamoisen sitkeä flunssa talttunut, ja vihdoin myös rullaluistelukausi pärähtänyt käyntiin. Sen edellytyksenä oli uusien pyöränkiinnityspulttien löytyminen viisi vuotta vanhoihin luistimiin. Nuo kuusiokolopultit kun tuppaavat pyöristymään kannastaan, sillä niitä joutuu ruuvaamaan aika usein vaihdellessaan pyörien paikkoja tasaisen kulumisen toivossa. Onneksi itä-helsinkiläisestä urheiluliikkeestä löytyi vielä muutama oikea pultti, joten ostin koko varaston. Nyt ei homma jää niistä kiinni vaan myöhemmin joko jarrupalapuutteeseen (vielä varastossa yksi iskemätön) tai siihen, että luistimet kulahtavat muuten vaan.

Mutta tämän säätämisen jälkeen eilinen lenkki oli mannaa. Puhdistetut kadut tarjosivat tasaisen kyydin uusille pyörille ja keli oli juuri sopiva rullailua ajatellen. Yhtään lämpimämpää en toivoisikaan näin luistelun kannalta... Heräilevän luonnon tuoksu sekottui mukavasti monelta pihalta leijailleisiin grilliherkkujen aromeihin, kun päästelin menemään. Hemmetin hieno harrastus!